18.03.2024
Äiti vietti nimipäiväänsä sunnuntaina ja leivoin täytekakun hoitokotiin juhlan kunniaksi. Pääperiaatteena pidin, että siitä riittäsisi kaikille eli mahdollisimman iso kakku ja että maut olisivat suurimmalle osalle tuttuja. Eikä mitään rouskuvaa sekaan , että huono hampaisetkin voivat sitä nauttia.
Päädyin omenasose-, banaani-persikka makuihin ajatellen, että ne ovat juuri sellaisen perinteisen kermakakun perusmaut ? Vadelmahilloa en uskaltanut laittaa kun siinä on helposti pieniä sattumia. Ilolla otettiin vastaan herkku päiväkahville.
Äidin muisti huononee koko ajan kuten taudin kulkuun valitettavasti kuuluukin. Mukava asia sensijaan on se, että hän on pääosin hyväntuulinen ja nauraa herkästi kaikille ja kaikelle. Asia , joka on meille omaisille tosi helpottava juttu. Ja toki henkilökuntakin tykkää siitä , kun on "helppo" ja myötäilevä asiakas.
Mutta joka ikinen kerta hoitokodista lähtiessä tulee kuitenkin haikea mieli ja kaikenlaiset ajatukset pyörivät päässä siitä miten meidän kunkin elämä hiipuu vanhetessa ja miltä tuntuu sitten kun on tyystin toisten avun varassa ja minkälaiseen paikkaan sitä itse aikanaan ajautuu ja ja ja ......😥.
Ja kuin tilauksesta Kanneljärvi-reissu matkamuistoissa 😊.
Ihana kakku - ihan tuli vesi kielelle!
VastaaPoistaOlen miettinyt paljon noita muistisairauksia; itse luultavasti tulen olemaan heidän joukossaan, jotka hoitokodissa/palvelutalossa muistisairauden vuoksi. Olen vannottanut Poikaani, että hän elää omaa elämäänsä eikä "ota minua vaivoikseen", kun se päivä koittaa.
En muista (eli jollain tasolla lähimuisti pätkii jo nyt) olenko kertonut aikaisemmin enkä tiedä kuinka paljon olet blogistani vanhoja juttujani lukenut, mutta silloin kun tämän Riesan riesakseni sain, pitkittynyt kohtaus aiheutti sen, että menetin muistin n. 3-4 vuoden ajalta tapahtumasta taaksepäin.
Sairaalasta kotiuduttuani katselin satoja valokuvia satoja kertoja, kuuntelin tarinoita kotiväeltä ja ystäviltä; "no en kyllä muista" - enkä muista monia tarinoita ja tapahtumia vieläkään.
Aluksi se oli..en edes löydä sille sanaa, kamalaa, pelottavaa.. Mutta sitten sen hyväksyi: ne muistot ovat menneet, ne eivät palaa - tai ehkä palaavat, pala kerrallaan.
Siksi olen miettinyt, että toisaalta dementia, alzheimer on ehkä siitä "armelias" muistisairaus, muistojen ja muistamisen osalta, kun ei sitten jossain vaiheessa enää muista muistaneensa. Ei osaa kaivata niitä muistojaan, kun ei tiedä mitä kaivata?
Raskainta se onkin omaisille; omaa mummoani en enää viimeisinä vuosina käynyt katsomassa kun dementia oli vienyt kaiken: hän ei tuntenut ketään läheisiään ja hämmentyi vierailuista. Vierailuista toipuminen vei häneltä päivän-pari ja itseltäkin aina muutaman tunnin - ei siis ilahduttanut enää ketään. Kuulostaa julmalta, mutta... 🤷♂️🧡
En tiedä, onko tämä sinulle oikea hetki lukea (jos et ole jo lukenut) aiheesta, mutta toimittaja Hanna Jensen on kirjoittanut kaksi kirjaa; ensin "940 päivää isäni muistina" ja muutamia vuosia myöhemmin "Äitini muistina: toinen kierros".
Hän kirjoitti ensin isänsä alzheimerista, ensimerkeistä alkaen ja sitten myöhemmin äitinsä.
Pahoittelut pitkästä kommentista, mutta tätä tekstiä vain tuntui tulevan ☺
Kiitos koskettavasta kommentista.
VastaaPoistaEikä tietenkään ollut liian pitkä on vain kiva jos jokin kirjoitus herättää ajatuksia.
Olenkin joskus miettinyt , että kun kirjoitat riesastasi etten tiedä kyseisestä taudista juurikaan mitään enkä osaa kuvitella miten se vaikeuttaa jokapäiväistä elämääsi.Mutta tosi ikävä tauti ilmeisesti ja tuo muistin menetys on ollut karmea kokemus. Muistisairaalla tilanne etenee hitaasti , mutta Sinulla yhdellä kertaa. Voin vain toivoa, että saat mukavia muistoja vielä takaisin jos se vain on mahdollista.
Kiitos kirjavinkeistä :-). En juuri nyt pysty lukemaan tuollaisia kirjoja etten masennu /ahdistu liikaa. En viihtynyt myöskään vertaistukiryhmässä kun kaikilla oli vain ikäviä kokemuksia läheisten muistisairauksista. Joskus tieto lisää vain tuskaa.
Ja kuten totesitkin niin muistisairaus on nimenomaan raskasta läheisille ja siksi olenkin niin tyytyväinen, että hän saa olla turvassa ja hyvässä hoidossa hoitokodissa.
Tsemppiä Sinulle ja kiitos vielä kommentistasi :-).
Kiitos Terhi :)
PoistaKyllä tämän Riesan kanssa pärjää, kun on joku kaveri mukana, joka pitää sitten huolen, kun kohtaus tulee.
Monen epilepsiaa sairastavan mielestä voi elää ihan normaalia elämää - ja periaatteessa kyllä voikin, mutta on myös paljon asioita joita ei voi tehdä; autolla ajo on yksi niistä ja muiden kyytien varassa oleminen on rassaa mua.
Jos/kun haluat lukea mun Riesasta enemmän, niin mun blogista löytyy linkki "Pöllö ja ystävänsä Riesa" - oon sinne kirjoittanut meidän yhteistä tarinaa alkutaipaleesta asti.
Kävin lukemassa eilen illalla tuon mainitsemasi Riesa-jutun "kannesta kanteen" . Avasi taas kerran silmäni siitä miten jokin sairaus muuttaa ykskaks ihmisen elämän. Ja se, että pitää olla aina tavallaan "varuillaan" on varmastikin henkisesti kuluttavaa.
PoistaHassu yhteensattuma, mutta olemme olleet yhtäaikaa Taysissa leikattavana. Sen asian muistin kun mainitsit sanan lääkärilakko. Minulta leikattiin silloin korvantaussylkirauhanen kun sitä epäiltiin niin vahvasti pahanlaatuiseksi. Onneksi ei sitten ollutkaan :-).
Kiitos, kiva "kuulla", että se kiinnosti.
PoistaOnpa kyllä tosiaan hassu sattuma, että ollaan oltu Taysissa samaan aikaan.
Onneksi sulla leikkauksessa ei löytynyt mitään pahanlaatuista.
Sinulla oli ajatus syvällisesti mukana leipomisessa! Nuo kaikki asiat on varmasti ihan totta.
VastaaPoistaMinäkin mietin jopa päivittäin, miten surullista on, kun kroppa vanhenee ja muisti pätkii. Ei pitäisi kyllä liikaa surra asioita, joille ei mitään voi, vaan helpommin sanottu, kuin tehty.
Sinä kun joudut ilmeisesti päivittäin työssäsi kohtaamaan ikäihmisiä niin asia on senkin vuoksi paljon mielessä ?Arvostan "sata lasissa" kaikkia työntekijöitä tai omahoitajia jotka jaksavat hoitaa vanhuksia ja muistisairaita.
PoistaJotta jaksaa niin pitää olla muutakin mukavaa joka vie ajatukset kokonaan ikävistä asioista pois. Eiköhän meille kummallekin tärkeitä siinä ovat musiikki, kutominen ja kissat :-).
Kävin äsken kuntosalilla ja luureissa soi ensimmäisen kerran klassinen musiikki. Oli ihan mahtavaa, kun päästiin äkkinäisiin forte -osuuksiin ja olisi tehnyt mieli itsekin vähän reagoida keholla ;D
PoistaHeti tuli mieleen, että pitäisikö ruveta kuuntelemaan luureilla huiluläksyjä kävelyllä ja saada ne kunnolla junttaantumaan mieleen. Nyt kun on vähän taas hakusessa oppiminen varsinkin rytmityksen suhteen :-).
PoistaTerhi, valitettavasti muisti heikkenee, itse kullakin. Näin näyttää käyneen minullekin kun äitisi nimipäivän unohdin. Lämpimät onnittelut näin jälkikäteen.. silitä poskea kun vierailet hoitokodissa. Ja tuo kakku, on se vain niin kaunis.
VastaaPoistaSerkkusi vaimo.
Ei huolta muistamisesta sillä Äiti ei enää osaa kaivata mitään tai ketään eikä nimipäivätkään enää ole mikään merkkitapahtuma niinkuin ennen vanhaan.Kapeaksi on käynyt elämä ja juuri siksi sitä yrittää aina jotain vähän extraa kun siellä käy. Keskustelu alkaa olla jo vähän hankalaa ja saman asian toistoa kymmenen kertaa , mutta kun laitan Tapani Kansan soimaan niin silloin silmiin syttyy valo :-) .
VastaaPoistaPoskea silitän puolestasi :-). KIITOS.