14.07.2023
Äiti on ollut nyt reilun puoli vuotta hoitokodissa. Kaikki on sujunut yllättävän hyvin. Hän on sopeutunut/laitostunut ja kaipaa enää omaan kotiin harvakseltaan. Hoitokodissa tuntuu olevan hyvä henki ja yksilöllisyyttä pyritään tukemaan kaikin tavoin. Onneksi Äiti pääsi juuri tuohon paikkaan.
Vaikka paikka on kaikin puolin viihtyisä ja hoitajat mukavia ja Äiti pärjää hyvin niin siltikin välillä ahdistaa.
Mitä se ihmisen elämä sitten on kun tulee vanhaksi ja sairaaksi ? Millaiseksi meistä kukin vanhuutensa toivoo ?
Tuota minäkin mietin etenkin silloin, kun jokin vaiva ja kolotus ovat harmina. Kun on jatkuvasti tekemisissä iäkkäiden ihmisten kanssa, tulee ajatus, että onkohan minullakin joskus tuollainen vaiva tai tilanne.
VastaaPoistaToisaalta näkee myös sen, miten suhtautuminen elämään, sopeutuminen ja positiivinen asenne auttavat helpottamaan elämää, verrattuna ihmisiin, joilla tuntuu kaikki olevan aina pielessä. Tämä on tietysti monen asian ja elämäntapahtuman summa. Voi kun osaisi itse pitää yllä positiivista ajattelua vastoinkäymisistä huolimatta.
T. Sartsa (muisti näköjään jo pätkii 😂)
PoistaHattua nostan Sinulle kun jaksat tehdä työtä vanhusten parissa. Kuka tahansa ei siihen pysty. Ja varsinkin jos on kiire kokoajan ja samalla suuri vastuu ihmisistä.
VastaaPoistaPositiivisuus olisi tosiaan hyvä elämän tapa.Monesti ihminen katkeroituu iän myötä ja muuttuu kovin kriittiseksi ja on vastaan kaikkia ja kaikkea.
Jospa sitä osaisi välttää ? :-)
ps. tuon nimen unohtaminen käy minullekin nyt usein kun se pitää erikseen valita. Ennen oli paremmin :-) :-):-)
Olematonta hattuani nostan minäkin kaikille vanhusten- ja sairaan-/terveydenhoitajille. Äitini toimi kotihoidossa vanhuspuolella ja se oli hänelle kutsumusammatti.
VastaaPoistaIsotätini nukkui pois 96-vuotiaana ja hänen ainoa toiveensa oli saada kuolla kotona. Toive melkein toteutui; kaupungin kotihoito ja tätini huolehtivat hänestä, mutta viimeiset päivät hän oli sairaalassa jonne joutui jonkin kohtauksen saatuaan. Ehdin hänet vielä siellä nähdä ennen kuin hän rauhallisesti nukkui pois.
Oman Riesani kanssa läheiset joutuivat 13 vuotta sitten ihan tosissaan miettimään, onko minulle, alle 50-vuotiaalle, etsittävä laitospaikka. Tilanne oli 2,5 viikon ajan niin paha, että ei ketään; puolisoa, äitiä, poikaa olisi voinut "pakottaa" huolehtimaan minusta. Sen on täytynyt on heille kamalaa, en voi edes kuvitella, vaikka asiasta on puhuttu vuosien aikana monesti ja olen vannottanut, että jos niin käy uudelleen, ei kumpikaan, ei puoliso eikä poika uhraa elämäänsä minun vuokseni.
Tuo omahoitajuus on tosi kikkinen juttu johon olen törmännyt monesti ja hyvin läheltäkin. Ei tosiaankaan voi vaatia ketään hoitamaan edes rakasta ihmistä 24/7 mutta silti niin moni siihen soppaan on joutunut ja toisaalta siihen myös yhteiskunta perustuu. Kaikille niille kotona oleville joita joku läheinen hoitaa ei riittäisi millään hoitopaikkoja ja hoitajia.
VastaaPoistaOlipa hankala tilanne Sinullakin !