10.02.2026
Jääkaapissa pyöri perunamuusin loppu ja kuinkas siitä tulikin mieleen äidinäiti eli Mummo. Ehkä vähän erikoinen mielleyhtymä 😊.
Mummo oli iloinen, sisukas karjalaisnainen joka pärjäsi kuin ihmeen kaupalla evakkomatkat suuren lapsikatraan kanssa.Sitten kun hän jäi myöhemmin yksi elämään omakotitaloon niin kantoi tse kaivosta vedet, puut lämmitykseen ja siinä sivussa piti kanoja ja muutamaa lehmääkin. Ja leipoi karjalanpiirakat, vatruskat, ruisleivät, rahkapiirakkaa ,pullaa, pikkuleivät ja ties mitä ja aina oli pöytä koreana kun vieraita kävi ja kävihän niitä kun suku oli suuri.Säilöi myös itse suuren tiinullisen hapankaalia talveksi ja kaikki muutkin kasvimaan antimet oli säilössä kellarissa.
Vatruskat eli perunapiirakat olivat sellaisia , että niitä Mummo leipoi myös tuttaville. Olivat suussasulavia.Kerran oli nuorena tyttönä talvilomalla Mummon opissa piirakkatalkoissa. Ja nyt sekin taito laitetttiin koetukselle. Tiesin jo etukäteen etten samanlaisia saa aikaan jos ihan siitä syystä, ettei sähköuunista koskaan saa ihan yhtä hyvää kuin leivinuunista.
Lisäsin siis siihen muusin loppuun pari kananmunaa ja taikina perinteinen ruisvehnäjauhotaikina.
Mummo olisi varmaan moittinut rypytystä ja ehkä vähän muutakin 😉, mutta kun ei ole vertailukohtia niin hyvin maistuivat aamu- ja iltapalana. Loput taikinakuoret paistoin "näkkileiviksi".
Kiitos Mummolle tästä inspiraatiosta 💗.
Mites onkaan nyt isoäidit olleet mielessä? Itselläkin. <3 En ole tehnyt koskaan vatruskoita ja karjalanpiirakoitakin vain äidin ja kummitätini (äidin sisko) kanssa, ja siinä sivussa seurasin heidän taisteluaan siitä, kumman tekemät ovat "ne oikeat", kun molemmilla oli omat mielipiteet, millaisia piti tulla. Mutta hyviä olivat kaikki, enkä itse osannut eroa edes nähdä.
VastaaPoistaMutta tosiaan isänäiti, Lokalahdenmummu, oli niin näppärä käsistään, että tuntui siltä, ettei maailmassa olisi mitään, mitä hän ei olisi osannut tehdä. Yksin myös pärjäsi pääosin, piti puulämmitteisen rintamamiestalon (jonka yhdessä miehensä kanssa rakensivat) lämpimänä, ja kellarin täynnä ruokaa. Eläimiä unohtamatta. Miehensä kuoltua jatkoi tilan emäntänä, eikä paljon eroa entiseen kukaan huomannut. Hirmuisen aikaansaapa.
Kyllähän me lastenlapset, kun välillä laumana, isona serkkukatraana, siellä lomiamme vietettiin, niin talvisin kuin kesäisinkin, aina pyrittiin auttamaan, missä kyettiin. Kitkettiin kasvimaata, leikattiin ruohoa, syötettiin eläimiä, marjastettiin, oltiin sienessä mukana (tämä oli haasteellista itselle, kun en NÄE vieläkään sieniä, ennenkuin olen tallonut ne muusiksi), tiskattiin ruokailujen jälkeen, ja sensellaista. Vesi kannettiin sisälle, ja klapit tietysti. Postikin piti hakea sieltä kaukaa, noin kilsan metsätien päästä. Leivottiin yhdessä, valmisteltiin ruokia (käytännössä paloiteltiin aineksia, ei paljon muuta saatu tehdä), mutta puuhellan lähelle mummu ei meitä päästänyt. Ei edes teini-iässä. Säilöntäaikana myös mukana. Ja tosiaan, tuntui, että siellä ollessamme syötiin KOKO ajan. En edes tajua, miten ehti tekemään kaiken muun, kun pöytää täytettiin ruoalla jatkuvalla syötöllä. =P Eikä MITÄÄN heitetty pois. Viilipurkitkin, mitkä oli kaupasta ostettu, säilöttiin, ja niihin laitettiin uutta viiliä tulemaan. =)
Näkkileipää rupesi nyt tekemään mieli!
Minä ehkä vähän turhaankin mielessäni romantisoin sitä aikaa kun isovanhemmat elivät sellaista yksinkertaista elämää. Kaikki oli aika vaatimatonta mutta silti tuntui ettei pulaa ollut koskaan mistään. Ainakaan lapsen silmissä.
PoistaMutta jatkuvaa arkista puuhastelua.
Isänäiti Mamma oli todellinen käsityötaituri ja isänisä Pappa oli puuseppä ja siinä kodissa oli kädentaidot kohdillaan.Heillä vietin suuren osan lapsuudesta.Olivat minulle rakkaita. Karjalan Mummolla oleilin harvemmin ja siksi kai tuo piirakkaoppi on jäänyt niin pysyvästi mieleen. Vähän ehkä arastelinkin tomeraa Mummoa.
Parasta mielestäni oli kuitenkin Mummon elämässä se, että hän sai viettää vielä monia hyviä ja vähän helpompia vuosia rivitalossa. Oli kyllä silloinkin kova menemään. Kävi laulukuorossa ja eläkeläisten kaikissa riennoissa ja piti myös paljon kauniista vaatteista. Aina oli joku kolttu ompelijalla tehtävänä :-).
ps. viiliä tehtiin meilläkin kotona itse :-).
Vähän sama ehkä täällä. Se "oman piirin" elämä, omaan tahtiin (pääosin), oma rauha (luonto ympärillä)...
PoistaJoskus tyttären kanssa haaveiltu, että olisi joku "välivuosimahdollisuus", sellainen vähän Farmi (sarja) -tyyppinen paikka, missä vuosi alkaisi keväästä, ja päättyisi kevääseen. Ohjatusti. Mitä siihen omavaraistalouteen käytännössä kuuluu (puutarha, eläimet...), missä ajassa. Juurikin myös miten takat, leivinuunit sun muut toimivat, miten niitä parhaiten hyötykäyttää... Ja sen sellaista. Haaveiluhan on ihan hauskaa, eihän meillä kummallakaan olisi mahdollisuutta oikeasti olla oikeasta elämästä vuotta pois. ;)
Lokalahden mummu teki perunajauhotkin itse, kutoi matot, teki pöytäliinat (siis sen kankaan), ryijyt seinille (eristykseksi), neuloi, virkkasi, ompeli (poljettavalla singerillä), parsi sukkia, paikkasi vaatteita, hoiti eläimet, hakkasi puut, säilöi, viljeli maat (heinää eläimille, kasviksia ja hedelmiä ihmisille), leipoi ja kokkasi. Teki myös osalteen puutöitä ja fiksaili rakennuksia, en tiedä mitään, mitä ei olisi osannut. <3
Raumanmummu (äidinäiti) taas "rouvana" antoi paljon muiden tehtäväksi, ja maksoi niistä sitten mieluummin kuin itse teki, eikä kokkaillut/ leiponut lainkaan. Mutta käsitöitä hänkin teki. Opetti minut virkkaamaan lapsena. <3
Luettelit juuri sellaisia asioita joita voin vain minäkin ihmetellä miten ennen tehtiin kaikkea itse. Kudottiin kankaat ja nimikoitiin hienosti lakanat ja niihin kudottiin pitsit ja tosiaan polkusingerillä päästeltiin. Ja niin siistiä jälkeä että voi ihme sentään.
PoistaPerunajauhoja en ole koskaan kuullut kenenkään itse tekevän :-).
Kari oli nuorena kesätöissä perunajauhotehtaassa :-).
Hauskaa, kiitos Terhi, muistui mieleen, että myös lapsuudenkodissani tehtiin noin, että lopuista piirakankuorista tehtiin "näkkileipää". Minä olen yrittänyt muutaman kerran tehdä lanttukukkoa. Äidin tekemää lanttukukkoa ei voita mikään.
VastaaPoistaSilloin kun vietin muutaman talvenkin Touhulassa ja leivinuuni oli käytössä kaiken aikaa niin tein monenlaisia kukkoja :-). Lanttukukkojakin.
PoistaMutta niitä "vanhanajan" makuja on vaikea jäljitellä. Joko ne muistaa erilailla tai sitten yksinkertaisesti raaka-aineet ei ole enää samanlaisia.
Kiva kun muistit nuo näkkärit :-).Kun ne nyt nakerrettiin pois niin totesin, että niitä olisi kyllä tosi helppo tehdä koska vain.Vähistä aineista syntyy ja vähällä vaivalla.
Lapsena tykkäsin perunapiirakoista. Nyt ne on jotenkin kummallisen makuisia. Onkohan niiden resepti teollisessa valmistuksessa jotenkin muuttunut siitä aidosta ja oikeasta. Minun äidin-isän-äitini oli myös kova piirakkaleipuri. Karjalasta hänkin 😊
VastaaPoistaVeit kyllä sanat tai paremminkin piirakan suustani :-).
PoistaOstin ennen useinkin perunapiirakoita, mutta en enää. Ei maistu samalta.
Mutta noiden piirakoiden teko on sen verran helppoa/mukavaa että joskus pitäisi tehdä ihan vartavasten muusia ja pitää oikea piirakkapäivä.
Kaikki piirakat on herkkua, mutta aina sen kerran kun kaupasta löydän porkkanapiirakoita, niitä lähtee pussillinen mukaan - niitä on niin harvoin missään.
PoistaRiisipiirakoita olen kerran leiponut, Mursu opetti rypyttämään ☺️
Meillä on lähes aina karjalanpiirakoita, ryynäreitä... ohraryyni- tai riisitäytteellä - välillä sekoituksella... pakkasesta ainakin löytyy... EI oma tekemiä - EI, vaan äitini... hänen viikottainen puuha, pitää vävy tyytyväisenä, hih... yltynyt entisestään, kun ukkokulta jäi eläkkeelle... äitee pyöräyttää pellillisen piirakoita ja kutsuu uunituoreille... Kylä kelpaa!!
VastaaPoistaÄitini jotenkin peri tuon homman... vaikkei ole piirakkakulmilta lainkaan itse kotoisin... mutta meni naimaan evakkopojan... isäni syntyi evakkomatkalla Keuruulla... Mummon oli jäätävä sinne synnyttämään... muu suku jatkoi pohjoisemmaksi...
On ne olleet aikoja... joista ikävä kyllä ei koskaan puhuttu - pieniinkin yrityksiin käskettiin vaieta. Oli mummolle vakava paikka - ensimmäisen lapsensa menetti ja toisen (isäni) kanssa jäi varhain yksin - koska ukkini sotakarkurina palautettiin kotimaahansa (valkovenäjälle).
Jossain vaiheessa, kun "Sukuni salat" vai oliko joku toinenkin formaatti, jossa selvitettiin kadonneita-tuntemattomaksi jääneitä sukulaisia-juuriaan, niin olin aikeissa laittaa oman tarinani hakeakseni mukaan, mutta en vain saanut aikaiseksi... Saisikohan mitään enää selvillekään...
Äidin puolen suku sen sijaan oli jakavaa, sukuseuroja ja kaikenmaailman kissanristiäisiä... iso ristiriita. Ukkokullan suku samaa maata - hän aito karjalaispoika... anoppi oli mestari piirakkapaakari, teki koko kylän juhliinkin piirakat ja kaakut.. maatalousnaisissa aktiivinen... opetti äitinikin... mutta minua ei olla saatu oppimaan... klups.... tuntuu jotenkin niin isotöisiltä että... ja kun niitä jatkuvasti on meillä muutenkin...
Voih - kylläpä veit postauksellasi muisteloihin...
Äidinäitisi on kovasti oman isänäitini näköinenkin...
kun olisi kuviin suostunut - ei tykännyt... täytyykin kaivella, että onko yhtään kuvaa hänestä... Etäiseksi jäi minulle vähäisine puheineen - kun toinen mummi oli taasen ihan toista maata!
Oi niitä aikoja...
Mummoni oli topakka ja suorasanainen ja hän kyllä teki selväksi sen kenestä olisi vävyksi tai miniäksi :-). Jos ei osannut kokata tai leipoa niin iso miinus ja kyllä ulkonäkökin ruodittiin aika tarkkaan.
VastaaPoistaEntisaikaan oli kyllä aika oleennaista se, että osasi tai halusi ainakin opetella kodin askareita.
Se, että äitisi leipoo paljon pitää mielen virkeänä ja kädentaidot kohdillaan.Ja lopputuloksena herkkuja ; mikäs sen mukavampaa.Oma Äitini lopetti lähes kokonaan kokkailut ja leipomiset Isäni kuoleman jälkeen. Ensin kävi päivittäin ulkona syömässä ja sitten sekin jotenkin jäi.
On tosi, tosi mukavaa kun välillä herättää jollakin kirjoituksella tai kuvalla henkiin asioita joita ei itsekään ole tullut ajatelleeksi ja sitten sillä saa vielä muitakin muistelemaan. Se on ihan parasta !
Kiitos Repolainen :-).
Minä tulen vähän tälleen "jälkijunassa" mutta kerronpa pari muistoa mummoista. Ja lapsista.
VastaaPoistaIsän vanhemmat asuivat tuossa naapurikylässä ja kun me asuimme minun lapsena ollessa toisella puolella, naapurikunnassa, keskellä ei mitään, olin muorilla ja vaarilla päivähoidossa ja sittemmin kävin alakoulunkin heiltä käsin.
Maitotonkkia setäni (5v vanhempi) kanssa kuljetettiin maantien varteen maitoautolle, kesällä olin muorin mukana naapurin metsikössä lypsyllä: muori lypsi ja minä huidoin kärpäsiä pois.
Toinen mummu asui vähän kauempana ja sieltä muistan kuinka haettiin naapurista käs'kärryillä vettä, ennen kuin mummolaan tuli kaivo. Samoin sieltä haettiin maitoa.
Mutta piirakoista tuli mieleen kun A-noppi oli ollut sukulaistädin 100-vuotispäivillä. Oli mennyt paikalle paria päivää aiemmin, että saattoi auttaa juhlien valmisteluissa. Tädin tyttäret olivat leiponeet piirakoita ja täti katsellut touhua pöydän ääressä, hiljaa aikansa kunnes oli ajanut tyttäret ulos "eihän tuosta tule mitään, itte tarttee piirakatkin tehdä" - Pohjois-Karjalan murteella. Meillä on kuvia siitä kun tuo kooltaan pieni, mutta tarmokas 100-vuotias täti oli leiponut itse piirakat omiin juhliinsa 😄