27.02.2026

Vuosien saatossa on tullut kirjoitettua tässä blogissa töistä, muuttamisista, ihmissuhteista, harrastuksista, kokkailuista, mökkeilyistä, käsitöistä ja ihan ties mistä  mutta lapsista ei juuri koskaan. Nyt on sen aika. 

Lapset, lapsettomuus, bonuspojat.

Kun menin naimisiiin hiukan alle kolmekymppisenä niin oli kai aika itsestään selvää, että lapsia "tehdään". Mutta ei se sitten niin yksinkertaista ollutkaan. Kun vauvaa oli toivottu muutama vuosi niin sitten alettiin tutkia ja hoitaa ja kaikki se oli minusta jotenkin luonnotonta, mutta toki olin valmis kaikkea kokeilemaan. Siihen aikaan oli vielä aika rajalliset hoitokeinot ?  mutta se mitä olisin ehkä enemmän kaivannut oli henkinen tuki jota olisi kyllä jossain vaiheessa kaivannut. Eikä yhtään auttanut se miten joka käänteessä ystävät ja sukulaiset kyselivät että jokos sitä ollaan pieniin päin.En ollut.

Lapsettomuus rasittaa paljon parisuhdetta ja minä lopulta sitten halusin erota ja suoda samalla miehelle mahdollisuuden tehdä vielä lapsia jonkun toisen kanssa. Ei kylläkään tehnyt.

Eron jälkeen muutaman vuoden kuluttua tapasin miehen ja hänelläpä olikin kotona kaksi poikaa. Poikien äiti oli kuollut traagisesti polkupyöronnettomuudessa ja mies oli siis yksinhuoltajaisä. En ollut koskaan ajatellut sellaista vaihtoehtoa 😊. Minut otettiin todella hyvin vastaan ystäviä ja sukulaisia myöten ja jopa pojat hyväksyivät minut heti porukkaan. Meistä hitsautui nopeasti ihan perusperhe ja bonuspoikia pidin "ominani". 

 Ja kuinka ollakaan tulin raskaaksi. Asia mitä en todellakaan odottanut tapahtuvaksi. Olin hämmästynyt, yllättynyt ja mielettömän onnellinen. Tämäkin onni vielä. Raskaus meni kesken kuten seuraavat kolme muutakin ja oli pakko ajatella, että näin oli tarkoittu. Kaikkea ei vain voi saada.

 Mutta bonuspojista  kasvoi ilokseni kunnon kansalaisia. Urheilivat, olivat hyviä koulussa ja opiskelivat kumpikin korkeakoulussa hyvät ammatit. Löysivät mukavat vaimot ja lapsia syntyi toiseen kotiin  kaksi ja toiselle kolme.  Ihana yksityiskohta jota en voi ohittaa on se , että nuorimman pojan ensimmäinen lapsi syntyi samana päivänä kun itse täytin 50-vuotta. Olen myös tämän pojan "kunniakummi". Nyt tämäkin poika tanssi jo vastikään vanhojen tanssia. Puhun silti aina pikkupojista jotta erotan heidät niistä jo aikuisista bonuspojista 😉. Bonuspoikien isä kuoli ei yhtä traagisesti kuin heidän äitinsä vaan kotona keittiössä.

Karin kun tapasin niin oli ehkä jonkinmoinen onni ja sattuma ettei hänellä ollut lapsia. Tarkoitan tällä sitä ettei tullut kovin paljon enää niitä bonuksia 😉. Meillä oli jo liian paljon ikää lasten saamiseen; toki joskus aina naureskellaan, että minkälainen Vilpetti meidän lapsi olisi voinut olla .

Mutta nyt voin jo todeta, että lapsettomuus on ollut jossain vaihessa syvä haava joka on jo täysin umpeutunut.Olisko sentään vielä ihan pienen pieni arpi ?