10.02.2026
Jääkaapissa pyöri perunamuusin loppu ja kuinkas siitä tulikin mieleen äidinäiti eli Mummo. Ehkä vähän erikoinen mielleyhtymä 😊.
Mummo oli iloinen, sisukas karjalaisnainen joka pärjäsi kuin ihmeen kaupalla evakkomatkat suuren lapsikatraan kanssa.Sitten kun hän jäi myöhemmin yksi elämään omakotitaloon niin kantoi tse kaivosta vedet, puut lämmitykseen ja siinä sivussa piti kanoja ja muutamaa lehmääkin. Ja leipoi karjalanpiirakat, vatruskat, ruisleivät, rahkapiirakkaa ,pullaa, pikkuleivät ja ties mitä ja aina oli pöytä koreana kun vieraita kävi ja kävihän niitä kun suku oli suuri.Säilöi myös itse suuren tiinullisen hapankaalia talveksi ja kaikki muutkin kasvimaan antimet oli säilössä kellarissa.
Vatruskat eli perunapiirakat olivat sellaisia , että niitä Mummo leipoi myös tuttaville. Olivat suussasulavia.Kerran oli nuorena tyttönä talvilomalla Mummon opissa piirakkatalkoissa. Ja nyt sekin taito laitetttiin koetukselle. Tiesin jo etukäteen etten samanlaisia saa aikaan jos ihan siitä syystä, ettei sähköuunista koskaan saa ihan yhtä hyvää kuin leivinuunista.
Lisäsin siis siihen muusin loppuun pari kananmunaa ja taikina perinteinen ruisvehnäjauhotaikina.
Mummo olisi varmaan moittinut rypytystä ja ehkä vähän muutakin 😉, mutta kun ei ole vertailukohtia niin hyvin maistuivat aamu- ja iltapalana. Loput taikinakuoret paistoin "näkkileiviksi".
Kiitos Mummolle tästä inspiraatiosta 💗.
Mites onkaan nyt isoäidit olleet mielessä? Itselläkin. <3 En ole tehnyt koskaan vatruskoita ja karjalanpiirakoitakin vain äidin ja kummitätini (äidin sisko) kanssa, ja siinä sivussa seurasin heidän taisteluaan siitä, kumman tekemät ovat "ne oikeat", kun molemmilla oli omat mielipiteet, millaisia piti tulla. Mutta hyviä olivat kaikki, enkä itse osannut eroa edes nähdä.
VastaaPoistaMutta tosiaan isänäiti, Lokalahdenmummu, oli niin näppärä käsistään, että tuntui siltä, ettei maailmassa olisi mitään, mitä hän ei olisi osannut tehdä. Yksin myös pärjäsi pääosin, piti puulämmitteisen rintamamiestalon (jonka yhdessä miehensä kanssa rakensivat) lämpimänä, ja kellarin täynnä ruokaa. Eläimiä unohtamatta. Miehensä kuoltua jatkoi tilan emäntänä, eikä paljon eroa entiseen kukaan huomannut. Hirmuisen aikaansaapa.
Kyllähän me lastenlapset, kun välillä laumana, isona serkkukatraana, siellä lomiamme vietettiin, niin talvisin kuin kesäisinkin, aina pyrittiin auttamaan, missä kyettiin. Kitkettiin kasvimaata, leikattiin ruohoa, syötettiin eläimiä, marjastettiin, oltiin sienessä mukana (tämä oli haasteellista itselle, kun en NÄE vieläkään sieniä, ennenkuin olen tallonut ne muusiksi), tiskattiin ruokailujen jälkeen, ja sensellaista. Vesi kannettiin sisälle, ja klapit tietysti. Postikin piti hakea sieltä kaukaa, noin kilsan metsätien päästä. Leivottiin yhdessä, valmisteltiin ruokia (käytännössä paloiteltiin aineksia, ei paljon muuta saatu tehdä), mutta puuhellan lähelle mummu ei meitä päästänyt. Ei edes teini-iässä. Säilöntäaikana myös mukana. Ja tosiaan, tuntui, että siellä ollessamme syötiin KOKO ajan. En edes tajua, miten ehti tekemään kaiken muun, kun pöytää täytettiin ruoalla jatkuvalla syötöllä. =P Eikä MITÄÄN heitetty pois. Viilipurkitkin, mitkä oli kaupasta ostettu, säilöttiin, ja niihin laitettiin uutta viiliä tulemaan. =)
Näkkileipää rupesi nyt tekemään mieli!
Hauskaa, kiitos Terhi, muistui mieleen, että myös lapsuudenkodissani tehtiin noin, että lopuista piirakankuorista tehtiin "näkkileipää". Minä olen yrittänyt muutaman kerran tehdä lanttukukkoa. Äidin tekemää lanttukukkoa ei voita mikään.
VastaaPoista