20.07.2026
Käärmeiden ja amppareiden pistoksista ja jälkihoidosta oli tuossa aiemmin puhetta ja kommentteja . Ja se sai minut muistelemaan lapsuuden yhtä ikävää ja aika hurjaa kokemusta.
Olin kymmenkesäisenä Mamman luona viinimarjapensaissa auttamassa marjojen poiminnassa. Kun nostin yhtä maahan asti ulottuvaa oksaa niin sen alla oli ampparipesä ja ne tietysti hyökkäsivät kimppuuni. Mamma huusi, että juokse äkkiä sisälle mutta ne ehtivät pistää minua moneen kohtaan. Pääosin kasvoihin.
Mammalla ei ollut edes lankapuhelinta jolla olisi voinut kyytiä soittaa eli hän laittoi minut polkupyörällä menemään kirkonkylälle. Matkaa sellaiset vajaa 10 kilometriä. Muistan sen matkan hyvin sillä henki alkoi jo salpaantua, mutta Mamma oli sanonut ettei saa pysähtyä matkalla. Täysillä pitää polkea.
Menin kirkonkylään Äitini luo kirjakauppaan ja hän oli tietysti kauhuissaan kun näki minut henkitoreissani naama turvonneena. Onneksi kunnanlääkärin vastaanotto oli lähellä ja lääkäri totesi että aika viime tinkaan tulin. Lääkittiin ja loppu hyvin kaikki hyvin mutta nyt kun miettii miten ennen oltiin kyllä monesti aika huonossa jamassa jos jotain sattui kun ei maalla ollut puhelinta tai omaa autoa käytössä.
Voi ei, onneksi sinnittelit polkupyörällä kirkolle asti, pääsit hoitoon ja selvisit. Onpa ollut todella paha paikka. Sitkeä olet ollut jo pikkutyttönä! Ja mummosi oli järkevä kannustaja.
VastaaPoistaMinä olin nuorempi, kun peltojen välistä ojan pohjaa kävelin ja tallasin ampiaispesän päälle. Itse en muista siitä mitään. Minulle on kerrottu, että juoksin huutaen pitkin peltoa. Ilmeisesti ei pistoista tullut reaktioita, kun ei oltu viety lääkäriin. Jäi vain kestoampiaisviha.
Hyvä ettet muista tuosta itse mitään !
PoistaMinä olin jo sen verran vanha että muistan kyllä vaikken ehkä silloin tajunnut että nyt on ihan tosi kyseessä. Ja kyllähän tuota minun ampparitarinaa kerrottiin niin moneen otteeseen että siitä tuli vähän sellainen elävä muistutus ampparien vaarallisuudesta.
Hurja sentään! Oma Lokalahdenmummunihan asui keskellä metsää, pitkän traktoritien päässä "päätieltä", mihin osoite johti, ja siitä olisi lähimpään terveyskeskukseen/ lääkäriin ollut kiemurteleva, 30 - 40 km:n matka vielä. Ja hän suostui lankapuhelimeen vasta tosi myöhään. Yksin pääosin hoiteli maatilaansa; mies kuollut (jo ennen yhtäkään lastenlasta), lapset maailmalla, lähin asui 20 kilsan päässä. Pari kertaa, kun pahanlaisesti ulkona kaatui, eikä ollut mitään keinoa ilmoittaa asiasta kenellekään, oli onni, että edes samana päivänä sattui joku piipahtamaan paikalla (lähimmästä kylästä välillä joku kävi kurkkimassa, varsinkin, jos mummu ei ollut kauppa-autolla käymässä, kuten yleensä ym.). Mutta silti sinnitteli vielä pitkään siellä, vaikka eihän se lankapuhelinkaan auta, jos ei pääse ulkoa edes sisälle, jos oikein huonosti kaatuu. Aikaslailla oman onnensa nojassa on kyllä ihmiset aikanaan olleet. Tosin tuntuu, että silloin naapurusto kyllä tiesi toistensa asioista paremmin ja huolehtivat toisistaan enemmän kuin nykyisin. Tietyllä tapaa ihmiset ovat enemmän yksin nykyään.
VastaaPoistaHyvä, ettei tullut viinimarjakammoa! Harvinainen ampparipesän paikka, kuitenkin... <3
Kyllä se ettei sitä puhelinta isovanhemmilla ollut tuntuu nyt ajatellen aika pelottavalta kun ihan mitä vain voisi sattua ja matkaa apua hakemaan oli pitkä.
PoistaPappatunturi oli heillä ainut menopeli ja sillä Pappa oli kyseisenä päivänä töissä. Eikä Mamma ehkä olisi sillä osannut ajaa :-)).
Vasta sitten kun Pappa kuoli ja Mamma muutti kerrostaloon kirkonkylään niin hänelle tuli lankapuhelin.Silloin oli jo avun saanti muutenkin lähempänä.
Vaikka nykyään kaikilla on puhelin taskussa koko ajan niin eipä se apu aina ehdi perille sittenkään.Mutta antaa se ainakin jonkinlaisen turvallisuuden tunteen.
Eikä!? Tietämättäsi vastasit juuri valmisteilla olevaan haasteeseeni, jonka julkaisen huomenna. Että osasitkin?? Jotenkin suloista tuo "Mamma oli sanonut ettei saa pysähtyä matkalla. Täysillä pitää polkea." ♥ Onneksi ehdit perille ajoissa, vaikka viimetingassa!
VastaaPoistaAurinkoista alkanutta viikkoa!
Ps. Et ikinä arvaa, minne olen huomenna menossa..? 😆
Tuosta tapahtumasta jäi Äidilleni joku kammo ja kun olin lähdössä yksin ulkomaille hän kysyi usein että onhan sinulla jotain vastalääkettä mukana. Baarikärpäsiä varten ?? :-))).
PoistaPoikkean justiinsa katsomaan mitä oletkaan keksinyt ja tuskin maltan odottaa mihin oletkaan menossa.....en yhtään osaa arvata.
Olipa onni, että ehdit ajoissa avun pariin!
VastaaPoistaKummisetääni on kerran pistänyt ampiainen hänen ollessa yksin kotona ja meni nopeasti niin huonoon kuntoon anaflyktaalisesta shokista (tai mikä onkaan, en jaksa googlata ja tarkistaa 😅), että juuri pystyi kävellä tien yli naapuriin ja naapuri soitti ambulanssin. Jos naapuri ei olisi ollut kotona, kummisetäni olisi menehtynyt.
Tiesit hyvin ilman kuukelointiakin :-).
VastaaPoistaOlen joskus miettinyt sainko noista lukuisista pistoksista vastustuskykyä tulevaan vai tuliko myrkkyä viittä vaille liikaa ?
Naapuriapu on joskus kultaakin kalliimpaa ja myös se että ymmärtää mennä sitä myös hakemaan.